Helsingin vuorosoitto
Keskikokoiset ja pienet kellot alkoivat murehtia, sääli puristi niiden sydäntä. “Me täällä olemme kaikki erilaisia painoltamme ja kooltamme, äänistä nyt puhumattakaan! Korkeita tenoreita, alttoja, ja matala basso… Mutta yhdessä me soimme hienosti ja osoitamme kaikille olevamme ystäviä, sillä me tuemme ja täydennämme toinen toisiamme. Joskus joku meistä jää toisten varjoon, ja joskus sointimme sulautuu yhdeksi. Useimmiten me kuitenkin kipitämme kilpaa toinen toistemme perässä!”
Kaikkein pienimmät kellot huoahtivat hiljaa. “Mutta kuka täydentää ja tukee vanhaa kellonsoittajaa, kuka lohduttaa häntä laulullaan, kun me emme ole läsnä?”
Ne kysyivät neuvoa vanhemmalta, viisaalta veljeltään, kaikkein isoimmalta kellolta. “Mitä me voisimme tehdä? Miten voisimme auttaa ihmistä, ettei hän olisi niin yksinäinen?”
Innokenti ei kyllä koskaan valittanut. Pitkien siivousurakoidensa aikaan hän kertoili kelloille kaikenlaisia tarinoita ihmisistä. Kellot pitivät hänen hiljaisesta äänestään, sen väristä ja intonaatiosta. Ne eivät olleet kuulleet kenenkään toisen puhuvan sillä tavalla.
Kellonsoittajan tarinoissa kellot panivat merkille tietyn surumielisyyden häivän ja kätketyn toivon, mutta niiden syitä ne voivat vain arvailla. Sen tähden ne pyysivätkin isointa kelloa keksimään jotakin, millä ne voisivat ilahduttaa vanhaa ystäväänsä.
Voi, kuinka ne kaikki yrittivät parhaansa, kun koitti aika kutsua kansaa jumalanpalvelukseen! Ne panivat kaiken sielunsa ja puhtaan sydämensä jokaiseen sointuun ja trilliin. Kuinka selkeinä kaikuivatkaan melismat, ja miten hienosti trillit ja synkoopit kietoutuivatkaan toisiinsa! Miten upeisiin sointuihin ja ääniin kellot päättivätkään esityksensä!
Ihmiset riensivät keskittyineinä kirkon holvien alle. Oli koittanut rukouksen aika, aika parantaa sielujen haavat… Kellotkin soivat keskittyneinä ja hillittyinä.
Rukouksen ja palveluksen päätyttyä kaikki vähän rentoutuivat levollisina. Vanha kellonsoittajakin oli silmin nähden ilahtunut. Kellotkin sallivat itselleen hiukan monisyisemmän soinnin ja koristelivat sitä eri rytmein ja kuvioin. Kaikilla oli hyvä olla.
Mutta kelloilla ei kuitenkaan ole tapana luopua suunnitelmistaan. Siksi ne miettivät edelleen ystävänsä elämää ja katselivat kirkkoon tulevia ihmisiä. Ja miten ollakaan! Ne huomasivat monien silmissä saman inhimillisen murheen… Jopa niidenkin silmissä, jotka eivät olleet yksinäisiä, kuten kellonsoittaja, pikemminkin päin vastoin – heillä oli ympärillään muita ihmisiä, isoja ja pieniä, nuoria ja ei ihan niin nuoria…
“Kyllä ihmiset sitten ovat omituisia”, kellojen naiivit mietteet nousivat äänettöminä ja hitaina kohti valkeita pilviä. “Voi te hienot ja rakkaat kellot”, Innokenti ajatteli saatuaan askareensa tehtyä, “me olemme saaneet elää vielä yhden päivän yhdessä…”
Kaiken tehtyään hän hyvästeli kellot, luki itsekseen rukouksen Totisesti on kohtuullista, kumarsi maahan, teki ristinmerkin ja loittoni kirkkomaan aidan taakse.
* * *Kerran, kun kellot olivat saattaneet rakkaan kellonsoittajansa Innokentin kirkolta, ne alkoivat keskustella keskenään ja muistella menneitä.
Sanomakello sanoi toisille: “Minä olen kaikkein vanhin valdailainen. Muistan senkin, kun matuška Pelageja Ivanovna, Usatševon valimon omistaja, huolehti minusta vuonna 1875. Olin silloin vielä nuori, vastikään valettu. Monet kävivät hänen luonaan pyytämässä, että saisivat minut kellotorneihinsa. Mutta hän, levätköön rauhassa, luovutti minut hyviin käsiin, yhdelle Valdain parhaista kellonsoittajista, joka palveli pyhän Nikolaoksen kirkossa!”
Keskikokoinen kello vastasi: “Niin, veliseni, minäkin olen Valdaista. Me neljä,” se katseli kaikkia kellotelineen vanhoja kelloja, “olemme aina soineet Novgorodin hiippakunnassa pohjoisvenäläiseen tapaan rytmikkään arvokkaasti ja melodisesti ja kuvioiduin modulaatioin…”
Vastikään valetut pienet kellot puolestaan innostuivat: “Voi kuinka mielenkiintoista! Minä en ole koskaan ollut Valdaissa”, kaikkein pienin ja kirkasäänisin kello huokaisi.
“Älä sinä, pikkuinen, sitä sure”, sanoi sen vierustoveri, vastikään valettu kello sekin. “Me kaikki – vaikka meitä onkin vain kolme – olemme sentään moskovalaisia! Ja meillä on oma hieno moskovalainen soittotraditiomme. Moskovalainen kolmisoitto on kuuluisa nopeudestaan, optimistisuudestaan, tanssahtelevasta rytmistään ja soinnikkuudestaan!”
“Kuulkaas nyt, valdailaiset ja moskovalaiset”, kaikkein isoin ja vanhin sanomakello kääntyi toisten puoleen. “Huomenna sunnuntaina, vuonna 20…”, kello aivan kuin nyyhkäisi (hyvänen aika, eletään jo kolmatta vuosituhatta!), “ja meidän on konsertoitava seurakuntalaisillemme täällä Helsingissä. Meidän pitää siis ravistella vuodet harteiltamme, hyvät valdailaiseni! Ja moskovalaisille toivotetaan onnellisia soittoja!”
Kaikki kellot vastasivat sille hyväksyvästi helisten.
Ja sitten kaikki alkoivat kiistellä aivan toisesta aiheesta.
Kuka on tärkein?
Ilmoituskelloryhmä, kolme kelloa.
Ensimmäinen pieni kello:
– Minulla on hyvin korkea ja kaunis ääni ja soitto alkaa usein minusta. Minä olen varmaan kaikkein välttämättömin kello.
Kolmas kello:
– Vai sitä mieltä sinä olet! Meitä soitetaan sinun kanssasi melkein aina yhdessä. Älä unohda moskovalaisen soiton ohjetta: “Reunimmaiset, matala, matala, matala, keskimmäiseen ei kosketa!” Minun sointini on matalampi ja kauniimpi, joten et sinä suinkaan ole kaikkein tarpeellisin kello.
Keskimmäinen kello:
– Anteeksi nyt, hyvät ystävät! Minä muotoilen soinnin silloinkin, kun minuun ei kosketa. Ja entäs kun lyödään trillin ylin sointu! Ei, kyllä minä olen kaikkein tärkein kello!
Keskikokoiset kellot, kolme kelloa.
Keskikokoisista painavin kello:
— Te olette pieniä kelloja ja siksi meidän pienimpiä veljiämme, vaikka kellonsoittaja soittaakin teidän avullanne mitä mielenkiintoisimpia kuvioita ja vaikka te kutsutte ihmisiä kirkkoon. Mutta te vain riiputte palkista ja teihin on kiinnitetty aivan tavalliset, mitenkään muista erottumattomat köydet. Meidät taas on ripustettu jousilla (!) aivan erityiseen palkkiin kellonsoittajan vasemmalle puolelle. Ja meidän ansiostamme soitosta tulee todella erivivahteista. Nimenomaan meidän rytmiset kuviomme määrittelevät kellonsoiton tradition – rostovilaisen, Novodevitšin luostarin tradition, tai suzdalilaisen tai jaroslavilaisen… Niitä on paljon, traditioita. Mutta meitä on vain kolme. Se taas tarkoittaa, että kaikki tajuavat, kuinka tärkeitä me olemme. Eikö tämä pidäkin paikkansa? Sano sinä, sanomakello! Miksi sinä vaikenet?
Kellot vavahtivat, vilkaisivat toisiinsa ja käänsivät sitten katseensa kaikkein suurimpaan, vaiteliaaseen kelloon.
Suurin kello.
Sanomakello:
– Kuulkaas nyt, veljet! Mitä minä voisin sanoa? Minähän olen kellonsoittajan pedaalin ohjattavissa enkä voi muuta kuin tuottaa yksittäisiä kiireettömiä lyöntejä. Te taas soitatte juhlasoittoja ja trillejä ja soiton koko kauneus perustuu teihin. Älkää edes kysykö minulta…
Mutta pienet ja keskikokoiset kellot painoivat yhtäkkiä kullankarvaiset päänsä alas. “Sanomakellohan on kaikkein tärkein kello. Se soittaa Hyvää sanomaa ja ilmoittaa ensimmäisenä, että jumalanpalvelus on alkamassa ja se myös ilmoittaa palveluksen tärkeimpien kohtien olevan käsillä. Sehän on sanomakello!” Muut kellot miettivät tätä, ja yhtäkkiä niitä alkoi hävettää oma kiistansa. Ja sitten ne katsoivat suurta kelloa vielä kerran iloisina ja ihmeissään ja päättivät nekin täyttää velvollisuutensa kaikessa hiljaisuudessa (vaikkakin soiden), ilman turhia ja äänekkäitä sanoja.
Öiset kellot
Kukaan ei kuullut, kun kellotapulin pienet kellot soivat murheellisina syksyisten öiden pimeydessä. Kirkon lähellä ei ollut ihmisasumuksia, vain hautausmaa, jonka portilta alkoi merenrantaan johtava, mäntyjen reunustama kuja.
Pohjoisen kylmä meri sulautui öiseen taivaaseen ja vain joskus sen odottamaton kohina antoi sen ilmi. Joskus puolittain uneen vaipunut tuuli herätti sen aallot, ja joskus se itse näki levottomia unia. Meri hätkähti ja aallot alkoivat väreillä sen pinnalla muurahaisten tavoin, mutta pian meri taas tyyntyi ja syvä uni sulki väsyneet silmät.
Tässä mäntyjen ja koivujen kansoittamassa metsikössä eleli runsain mitoin oravia ja jäniksiä, joille villeinä rehottavat pensaat tarjosivat suojaa. Nekin nukkuivat nyt sikeästi uuvuttuaan edellispäivän ruoanhakumatkoillaan – nehän kipittivät alinomaa poluilla ja loikkivat pitkin puidenrunkoja ylhäältä alas ja alhaalta ylös.
Jopa levottomat lokit, jotka vähän väliä neuvottelivat keskenään kurkkuäänillään, vaikenivat yhtäkkiä ja jäivät odottamaan aamua. Ne kerääntyivät piiriksi ja lämmittivät toinen toisiaan.
Kuka niistä nukkui kaikkein sikeimmin? Kirkonkellot, keskikokoiset ja kaikkein suurin kello, lepäsivät rauhassa katoksensa alla oman rakkaan kirkkonsa seinien suojassa. Ne eivät kärsineet unettomuudesta – illan koittaessa ne vajosivat silmänräpäyksessä omiin ihmeen melodisiin uniinsa.
Herkät ja lempeät pikkukellot eivät kuitenkaan nukahtaneet käden käänteessä, ja niiden unikin oli levotonta. Näkivätkö ne unta vanhasta kellonsoittajasta, jonka omituisen ja käsittämättömän elämän arvoitusta ne pyrkivät ratkomaan jopa unissaankin? Vai painoiko jokin muu niiden herkkätunteisia ja vilpittömiä sydämiä? Joka tapauksessa ne heräilivät usein, katselivat murheellisina toinen toisiaan ja helisivät hiljaa yrittäen olla herättämättä vanhempia veljiään. Näinä öisinä hetkinä sointi purkautui niiden sieluista aivan itsestään ilmaisten surua ja hämmennystä.
Yö ei ollut pelkästään unta varten. Kaupungilla oli jossakin iso talo monine ikkunoineen, samannäköinen kuin kaikki muutkin naapuritalot. Ne toiset naapurit kuitenkin nukkuivat, mutta tämän talon yhdessä ikkunassa paloi valo ja tuijotti yöhön kuin yksisilmäinen jättiläinen ikään.
Kellonsoittajan huoneessa paloi lampukka, joka valaisi kaikki ikoninurkan ikonit ja pyhien kasvot. Innokenti seisoi polvillaan ja hänen vieressään oli pino tavallisia kouluvihkoja, jotka olivat kaikki nimiä täynnä.
Rukous täytti koko yön, vaikka ääntä ei kuulunut. Hiljaisuus muuttui eläväksi ja mielekkääksi. Aika liukeni ilmaan ja pieni pala iankaikkisuutta tunkeutui huoneeseen. “Herra, armahda, Herra, armahda, Herra, armahda…”
Eme tiedä, miten kauan öinen valvominen jatkui, mutta palava rukous toi lämpöä koko taloon ja pyhien hahmot näkyivät yhä selkeämpinä ja kirkkaampina kellonsoittajan vanhoissa ikoneissa.
Päivä heräsi eloon ikkunan takana. Aivan odottamatta koitti hetki, jolloin pimeä taivaankansi alkoi harmaantua. Sen jälkeen valoisia juovia ilmaantui siihen yhä enemmän, ja harmaanvalkea valo piirsi naapuritalot ja lehdettömien puiden omalaatuiset siluetit esiin. Aamunkoitto keräsi vähitellen voimiaan ja antoi tilaa uudelle syyspäivälle.
“Tänään on Pokrova, Jumalansynnyttäjän suojeluksen juhlapäivä, kaikkein rakkain syksyinen juhla!” Innokenti kiirehti jumalanpalvelukseen. Kadun äänet kaikuivat totuttuun tapaansa ympärillä. Vihreä raitiovaunu kilisteli pitkin kiskoja – ding-ding – ja kärsimätön kasteluauto tööttäili – uu-uu – ja naisten korot kopisivat asvaltilla – tuk-tuk.
Kellot odottivat soittajaansa. “Tänään on Pokrovan päivä, hieno juhla”, ne iloitsivat. “On aika kutsua ihmiset kirkkoon!”
Pitkään takkiin verhoutunut hahmo lähestyi kellokatosta. Vanhus asteli reippain askelin ja kellot vaistosivat jo kaukaa, että hän oli täynnä energiaa ja valmiina taisteluun.
Pian kellojen äänet hukuttivat totuttuun tapaansa koko seudun alleen. “Pokrovan päivä, Pokrovan päivä, bom-bom”, julisti isoin kello juhlavasti. Keskikokoiset ja pienet kellot valmistautuivat omaan esitykseensä. Innokentin lämpimät kädet pitivät lujasti kiinni niiden köysistöstä…
Minne soitto haipuu?
Kirkolle johtavan portin takana seisoi poika ja kuunteli kellonsoittoa. Hän tiesi, ettei kukaan löytäisi häntä tähän aikaan, ja että hän saattaisi rauhassa kuunnella soittoa ja vieläpä kävellä aidan takana mietteisiinsä vaipuneena. Hän näytti olevan siinä kahdentoista ikäinen. Kumisaappaat jalassa syksyisen sään takia, hilpeänvärinen huivi kiedottu kaulaan jollakin erityisellä tavalla, ja värikäs reppu selässä. Pojan kädestä riippui koiran talutushihna, jolla hän löi huomaamattaan tahtia polveaan vasten. Koiraa ei lähistöllä näkynyt.
Pojan mietteet eivät olleet mitenkään monimutkaisia, ne olivat hänen nuoren ikänsä ja tiedonhaluisen mielensä mukaisia.
“Minne tuo ääni menee? Tuollainen voimakas ja surumielinen, melkein loputon…” Hän etsi mielessään sopivia sanoja, mutta niitä ei löytynyt. “Mitenkähän korkealle se nousee? Puiden latvojen tasalle, vai niiden yli? Entä pilviin? Tuskinpa sentään!”
Poika toi rakkaan koiransa usein viikonloppuisin tälle mäntyjen reunustamalle kujalle ja vaelsi sen kanssa merenrantaan. Hänen luppakorvainen ystävänsä ajoi mieluusti lokkeja takaa rannalla. Se ei erityisemmin pyrkinyt saamaan niitä kiinni, kunhan vain pelotteli ja olisi tahtonut leikkiä niiden kanssa. Lokit eivät tajunneet, että hyväsydäminen hauva ajoi niitä takaa vain huvikseen, joten ne lentelivät tyytymättömästi kirkuen paikasta toiseen.
Koiran isäntä tarkkaili tätä riehuntaa, kuvitteli ajavansa takaa jotakin lokkeja vaarallisempaa, kuunteli lintujen hermostunutta kirkunaa ja koiransa haukkumista. Kerran hän sitten odottamatta erotti tämän hälyn keskeltä vielä jonkin toisen äänen, aivan erityisen, joka kasvoi verkkaisesti ja peitti kaiken melun alleen. Sen sointi toi mieleen aivan sanoinkuvaamattomia värejä ja se ikään kuin sykki sydämen tahdissa.
Pojan alkoi tehdä mieli lähteä tätä sointia vastaan ja katsoa, mistä se on peräisin. Siten hän kohtasi ensimmäistä kertaa venäläiset kirkonkellot, jotka soivat aivan erityisellä tavalla.
Poika ei toisella eikä kolmannellakaan kerralla – tai miten monta kertaa niitä nyt olikaan – poika ei rohjennut ylittää tuota rajaa, joka erotti tutun polun ja aidan toisella puolella piilevän salaperäisen, käsittämättömän ja samalla niin mielenkiintoisen ja puoleensavetävän maailman.
Siksi hän antoi karvaisen ystävänsä jahdata lokkeja rannalla ja seisoi suurimman osan aikaa portin takana tai vaelsi aidan reunaa kuunnellen näitä sielua riipiviä sointuja.
Mitä poika oikein halusi? Hän ei itsekään tiennyt sitä. Olisi tietysti ollut mielenkiintoista mennä sinne, katsoa näitä ihmeellisiä kelloja ja jopa koskettaa niitä, mutta häntä alkoi jännittää, kun portista astui pitkä harmaatakkinen hahmo. Vanhuksen kasvot tuntuivat hänestä hyvin ankarilta ja luotaantyöntäviltä. Poika itse seisoi aidan takana kyljittäin mahdollisimman välinpitämättömän näköisenä ja alkoi kutsua koiraa rannalta viheltämällä.
Aluksi vanhus ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, eikä varmaan myöhemminkään, poika tuumi ja varjeli salaisuuttaan tarkasti. Hän tiesi jo suurin piirtein, mihin aikaan portti avautuisi ja milloin harmaatakkinen vanhus ilmaantuisi. Siksi hän ehti piiloutua korkeiden mäntyjen leveiden pronssinruskeiden runkojen taakse. Koivut eivät näet kätkeneet hänen laihaa hahmoaan yhtä hyvin.
Voi sitä naiiviutta! Kellonsoittaja oli jo aikaa sitten pannut hänet merkille ja käsittänyt, ettei poika tahtonut tulla huomatuksi, ja siksi hän oli päättänyt jättää pojan vähäksi aikaa rauhaan. “He tulevat itse”, hän hymyili itsekseen, ja ajatukset lensivät jonnekin muistojen pariin tuoden esiin kuvia menneiltä ajoilta, useimmiten hyvinkin kaukaisilta, kuten vanhuksille usein käy.
Olihan hän itsekin joskus aikaa sitten seissyt kauan aikaa kellotornin kupeessa kuunnellessaan paikallisen seurakunnan kellonsoittajaa. Hänenkin sydämensä oli hypähdellyt eikä hänen tehnyt mieli lähteä pois, mutta häntä pelotti nousta kellotorniin – ja keneltä hän olisi saanut siihen luvan? “Mitä tehdä?” Kysymys oli ollut kiperä ja se oli vaivannut häntä.
“Istuta puuntaimi, poika”, joku huivipäinen mummo sanoi samassa hänelle, yksi niistä, jotka aina hyörivät kirkon nurkilla ja juoksentelevat sinne tänne palveluksen jälkeen. Ehkä hän näki huonosti ja luuli häntä yhdeksi alttaripojista. “Kuule, kiipeä sinä Pavlovitšin luo kellotorniin, hän näyttää sinulle kaiken! Hän on meidän korvaamaton kellonsoittajamme ja puutarhurimme”, mummo sanoi jo itsekseen niin, ettei kukaan kuullut hänen viimeistä repliikkiään.
Ja sen jälkeen kellonsoittajalle ilmaantuikin oppilas.
Auto tööttäsi odottamattoman kovalla äänellä ja jarrutti äkisti. Vanhus havahtui mietteistään ja muistot haihtuivat taka-alalle. Hän oli ollut vähällä jäädä auton alle…
“No niin, ukko! Selvisitpä hengissä! Kiitä Jumalaa!”, hän mutisi itsekseen. “Minähän olen unohtanut köydetkin!” Hänen piti hankkia ohutta, vahvaa ja venymätöntä köyttä sitoakseen pienet kellot, ja siksi hän päätti mennä rautakauppaan.
“Näinkö minä sitä huivipäistä mummoa, hyväntekijääni, enää sen jälkeen, vai en…?” vanhuksen mieleen juolahti kysymys, joka häipyi saman tien. Kaupan ovi kolahti ja kellonsoittajan pitkä ja hieman kumara hahmo astui sisään.
* * *Tässä muistiinpanossaan Milka tarkoitti Antoinea, Mirkan poikaa, josta hän piti oikein paljon. Poika ei puhunut venäjää ja oli oikein hämillään, kun ei osannut sitä. Hän oli todellakin alkanut käydä kuuntelemassa vanhaa kellonsoittajaa. Kelloja oli paljon, mutta Milka soitti aina vain isoa sanomakelloa. Antoine ujosteli eikä rohjennut tulla kirkkopihalle. Milka puhui asiasta Mirkan kanssa, ja Mirka puhui vanhempiensa kanssa, ja he laativat yhdessä suunnitelman.
Kohtaaminen
Kellot olivat jo soineet kutsuen liturgiaan ja ortodoksinen kirkko oli täynnä ihmisiä.
Конец ознакомительного фрагмента.
Текст предоставлен ООО «ЛитРес».
Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.
Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.
Приобретайте полный текст книги у нашего партнера: